Ostoskori (0 Kpl) | Kassalle

Sinulla ei ole tuotteita ostoskorissasi.

Iisakki Järvenpään perintö

Historia

Iisakki Järvenpää

 

Iisakki Järvenpää syntyi 7. tammikuuta 1859 ja kuoli 6. maaliskuuta 1929. Hänen isänsä, Juha Heikki, oli päätynyt Kauhavalle huhtikuussa 1809 Vetelin kautta, mutta alun perin Kaustisilta. Hänen äitinsä Kaisa oli lähtöjään Lapualta. Kaisa oli leski ja kolmen lapsen äiti heidän tavatessaan, ja Juha Heikki muuttikin kotivävyksi Kaisan taloon Mäkijärven rannalle. Heille syntyi kolme lasta, joista keskimmäinen oli Iisakki. Iisakki, jota kutsuttiin Pikkuluhdaksi nuoruuden kotitilansa mukaan, nosti lyhyessä ajassa Kauhavan nimen kansainvälisestikin tunnetuksi puukkojensa myötä.

 

Iisakki oli pienestä pitäen tiedonhaluinen ja janoinen oppimaan kaikkea uutta. Hän oppi lukemaan kiertävän länkienpunojan, Länki-Heikin, pitämällä kolmen päivän pikakurssilla. Tämän jälkeen hän oma-aloitteisesti harjoitti luku- ja kirjoitustaitoaan. Kirjoittaessaan hän harjoitteli, ei vain itse kirjoitustaitoa, vaan myös käsialaansa. Hänen viehtymyksensä tinkimättömään ja pikkutarkkaan visuaalisuuteen näkyy puukkojen lisäksi hänen kirjoituksissaan, joita on aitoina nähtävillä edelleen yhtiön myymälässä Kauhavalla. Esimerkkiä siitä saa jo yhtiön logossa käyttämästä Iisakin allekirjoituksesta.

 

Iisakki Järvenpää joutui viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa raskaissa pelto- ja metsätöissä ankarina katovuosina. Hän oli sukulaisiaan heiveröisempi, suvun miehet olivat yleensä isoja ja riskejä, mutta Iisakki oli paitsi pienempi, myös herkempi ja taiteellinen luonne. Niinpä hän opetteli puusepän ja maalarin ammatit, joissa sai lisäansiota vähemmän ruumiillisista töistä ja joiden tuloksiin ei halla pystynyt. Koko ajan hän kuitenkin tunsi kykenevänsä vielä vaativampaan työhön. Tämä halu muutti lopulta monen elämää. Kun teollisuusasetuksella annettiin autonomisessa keisarikunnan Suomessa elinkeinovapaus Iisakki pitkään mahdollisuuksiaan punnittuaan lokakuun 20. päivä 1879 yllättäen ilmoitti morsiamelleen Liisa Hirsimäelle: ”Olen päättänyt ryhtyä puukkosepäksi”. Tuo päivä aloitti aivan uuden vaiheen hänen elämässään ja se merkitsi myös uutta suuntaa Kauhavan paikallishistoriallisessa kehityksessä sekä edelleen vaikuttaa meidän, hänen työnsä jatkajien, elämässä.

 

Puusepän työn hän jo osasi, sepän työt hän opetteli. Kaikki oli opeteltava kantapään kautta itse kokeilemalla, sillä mitään tietoa ei ollut saatavissa koska koko ala oli vielä täysin lapsen kengissä. Myöskään mitään työkaluja ei ollut saatavissa, ja vaikka olisi ollutkin, hänellä ei olisi ollut niitä varaa ostaa. Niinpä hän valmisti itse kaikki työkalunsa. Niitä on yhä edelleen käytössä tehtaalla, ja koko historian ajan on noudatettu samaa käytäntöä, valmistettu itse työkaluja. Itse oli opeteltava terän takominen, metalliseoksen käyttö, karkaisu. Kiillotus, teroitus ja kaikki muutkin työvaiheet. Varsinkin terien kiillotus oli pitkäaikainen ja satojen kokeilujen tulos, joka sittemmin muodostui myös hänen puukkojensa tavaramerkiksi. Myös ns. veriura terässä on Iisakki Järvenpään keksintöä. Puukon ohella muotoutui myös sen turvallinen kantoteline, joka nykyään tunnetaan tuppena. Oman lukunsa vaati myös tupen kiinnitys eli ”kantuumet”. Nämä nykyään itsestäänselvyydet olivat kuitenkin silloin vielä keksimättä. Erilaisia kahvoja eli päitä oli myös kokeilujen tuloksena tullut, niin kuin on edelleenkin. On lakattua, öljyttyä, tuohipäätä, visakoivua, galaliittia, eboniittia, nahkaa jne. Nämä kaikki elementit; terän, kahvan, tupen, kantuumien, heloituksen ja pintakäsittelyn variaatiot ja yhdistelmät loivat satoja kokoonpanovariaatioita. Tinkimätön ja periksi antamaton työ ja kokeilut johtivat hiljalleen arvostuksen lisääntymiseen.

 

Varsinainen läpimurto tuli kuitenkin Perintöruhtinaan puukon myötä. Alahärmän kirkkoherra F.W. Durchman monesti kehotti Iisakkia tekemään puukon Perintöruhtinaalle, tulevalle Keisari Nikolai II (Tsaarille). Viimein v.1888 hän rupesi parhaan kykynsä mukaan valmistamaan Puukkoa, jonka kirkkoherra sitten Kenraalikuvernööri Heidenin välityksellä toimitti perille. Keisarilliset kiitokset saivat valtavasti julkisuutta valtakunnan sanomalehdissä, jonka myötä puukkojen kysyntä vilkastui laajalti.

 

Monissa yhteyksissä on sekoitettu yllä mainittu Perintöruhtinaan puukko ja Keisarin puukot. Keisarin puukot Iisakki valmisti 1894 Juho Kustaa Lammin kanssa Venäjän keisarillisista kruunajaisista kuultuaan ja niistä innostuttuaan keisari Nikolai II:lle ja keisarinna Alexandralle. Nämä olivat Perintöruhtinaan puukon tapaan tuohipäisiä ja hevosenpäänuppisia kaksoispuukkoja. Näiden lahjapuukkojen myötä sai Iisakki arvonimen Keisarin puukkoseppä, joka merkittiin kirkon kirjoihin 1889.

 

Puukkoliike kasvoi hiljalleen, kunnes 20 vuotta itsenäisenä käsityön harjoittajana toimittuaan Iisakki halusi päästä perheineen helpommalla. Hän lupautui juuri perustettuun Kauhavan puukkotehtaaseen työnjohtajaksi. Siellä hän toimi kouluttajana ja työnjohtajana viiden vuoden ajan, kunnes hän kaikkien annettujen lupausten niin palkasta kuin asunnosta osoittauduttua valheellisiksi, viimein vanhimman poikansa Juho Nikolain rohkaisemana erosi tehtävästä ja perusti oman puukkoliikkeen uudelleen 15. helmikuuta 1904. Tästä eteenpäin historia jatkuu Iisakki Järvenpää Osakeyhtiönä.

  

 

Historia

Iisakki Järvenpää Osakeyhtiö

Kaksikymmenvuotisen itsenäisen käsityöläisen ammatin harjoittajan uran, ja viisivuotisen epäonnisen kokeilun toisen palveluksessa jälkeen, Iisakki Järvenpää perusti jälleen oman puukkoliikkeen Kauhavan Pukkilaan 15. helmikuuta 1904.

Tästä tapahtumasta ilmoitettiin valtakunnallisissa lehdissä. Ainakin Vaasa, Uusi Suometar, Päivälehti ja Hufvudstadsbladet julkaisivat alla olevan ilmoituksen:

”Arvoisille ”Kauhavan puukkojen” ostajille ja tilaajille saa allekirjoittanut, joka on Kauhavan nykyisen puukkoteollisuuden varsinainen alkaja ja ensimmäinen tuohipäiden tekiä, sekä tunnetun keisarinpuukon valmistaja, on puukkoteollisuudessa noin 30 vuotinen kokemus, kunnioittaen ilmoittaa, että olen tämän helmikuun 1. p:stä alkaen luopunut Kauhavan puukkotehtaan työnjohtajan toimesta, jossa olen ollut sen perustamisesta asti; ja tulen tästä lähtien valmistamaan kaikkia lajeja puukkoja, tikareita y.m. omassa nimessäni, ja voidaan niitä tilata allekirjoittaneelta.

Kunnioittavimmin

Iisakki Järvenpää

Osoite: Kauhava”

 

Tämä tehdas on edelleen pystyssä Kauhavan keskustassa ja on nykyään Iisakki Järvenpään kotitalomuseo. Alun perin rakennus oli huomattavasti pienempi ja vaatimattomampi, ja toimi sekä tehtaana että perheen asuntona 1904-1921. Tehdasta ja taloa laajennettiin useaan otteeseen, kunnes oli tultu pisteeseen ettei sitä enää voitu laajentaa tehtaan vaatimuksia vastaavaksi.

 

Tehdas siirtyi kysynnän myötä sarjatuotantoon. Iisakin pojat pysyivät hyvin laajentumisen vaatimusten mukana mutta Iisakki itse alkoi olla väsynyt. Niinpä hän nelikymmenvuotisen uran jälkeen 15. lokakuuta 1919 luopui puukkoliikkeestään pojilleen perheineen. Hän jatkoi kuitenkin työntekoa kouluttaen ja tuotannon laatua tarkkaillen kuolemaansa 6. maaliskuuta 1929 saakka. Tehtaan johtoon asettui pojista Juho Nikolai eli Jussi.

 

Pian sukupolvenvaihdoksen jälkeen, 1921 tuli pakkohuutokauppaan Juho Luomanen Osakeyhtiön konkurssipesän tehdas koneineen päivineen Kauhavan Autiossa. Tehtaassa oli valmistettu kattokruunuja, pöytälamppuja, kahvikalustoja, sängynnuppeja, palloja, kattonauloja ym. Laitteita voitiin käyttää puukon valmistuksessa joko sellaisenaan tai muutettuina. Pääomaa heillä ei kuitenkaan tehtaan ostoon ollut riittävästi, joten yhtiö päätettiin muuttaa osakeyhtiöksi ja hakea siihen sijoittajia. Tämä muutos tapahtui 31. lokakuuta 1921 jolloin merkittiin perustetuksi Iisakki Järvenpää Osakeyhtiö.

 

”Kyllä oli kyläläisillä, etenkin pojanklopeilla, ihmettelemistä kun syyskuussa 1922 maantietä pitkin kulki suunnaton kummajainen. Siinä joutuivat Kosolan Alfredin hevoset koettelemaan voimiaan vetäessään reellä taakkaansa, 5.000 kilon painoista heijaria, pitkin lumetonta tietä Järvenpään tehtaalle. Mutta sitten vasta kloppien mielikuvitus pääsi valloilleen, kun tehtaalta alkoi kuulua jatkuvaa jyskettä, kuin rautajätin moukariniskuja”.

 

Tämä heijari on edelleen tehtaalla Passinraitilla, tosin ei enää jokapäiväisessä käytössä. Kaikki tehtaalla olevat koneet olivat konkurssin jäljiltä huonossa kunnossa ja vaativat pitkää ja armotonta kunnostamista ja huoltoa. Raskaiden työvaiheiden ja rahoitushuolien jälkeen tehdas kuitenkin lähti vauhtiin ja kasvoi nopeasti, kohdaten ja voittaen monia monituisia vaikeuksia. V.1935, vain kuusi vuotta Iisakki Järvenpään kuoleman jälkeen, menetti yhtiö johtajansa Järvenpään Jussin. Johtoon asettui hänen veljensä Nestori. Lama-aikojen ja sotien laskut ja nousut, teollistumisen ajan alkamisen ja monet muut maailman tapahtumat värittivät tehtaan historiaan, joka pysähtyi tehtaan paloon 25. syyskuuta 1957. Palo sai alkunsa konehuoneen kamiinasta ja levisi nopeasti katon täytteisiin. Henkilökunta syöksyi pelastamaan koneita henkensä kaupalla, estäen jopa palokuntaa ”pilaamasta koneita”. Joitain laakereita oli kuitenkin ”särjetty” pelastuslaitoksen toimesta, työväen mielestä turhaan. Suurin osa koneista ja jopa valmiista puukoista ja niiden osista saatiin pelastettua ja koottua palon runteleman tehdasrakennuksen katon jäänteiden alla.

 

Uuden tehtaan suunnittelu oli alkanut Juho Nikolain pojan, Allen Järvenpään toimesta jo vuonna 1951. Vauhtiin nämä suunnitelmat oli laitettava tehtaan palon jälkeen, ja uusi tehdas valmistui Kauhavan Passiin, jossa keskuslämmityskattilan tuli sytytettiin 25. syyskuuta 1958. Päivälleen vuosi Aution tehtaan palosta!

 

Tehdas oli ollut alun perin tarkoitus pystyttää joen toiselle puolelle, josta yhtiö oli hankkinut sitä tarkoitusta varten tontin. Rakennuslupahakemus pysähtyi kunnassa kuitenkin siihen, että tontin ilmoitettiin olevan liian pieni tehtaalle. Tämän johdosta alkoivat kauppaneuvottelut viereisestä Laitisen tontista, jotka päättyivätkin kauppakirjojen allekirjoitukseen 24. lokakuuta 1951. Nyt haettiin lupaa uudestaan, josko kaksinkertainen tontti kunnalle riittäisi. Kunta oli kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kaavoittanut tontin asuntoalueeksi, joka sitten julkituotiin kielteisen rakennuslupahakemuksen myötä. Tästä alkoi nelivuotinen oikeuskäsittely, joka vihdoin päättyi 1955 kielteiseen päätökseen Korkeimmasta Hallinto-oikeudesta. Jo tehtyä kaavoitusta ei voinut jättää noudattamatta. Uusi tontti löytyi kirkon vierestä yksityiseltä omistajalta, eikä kunta ehtinyt kaavoittamaan joen toista puolta ennen kuin rakennuslupahakemus saatiin jätettyä.

 

Uuden tehtaan myötä yhtiön johtoon asettui Nestori Järvenpään tytär Annikki Kivelä. Nestori oli sairastellut jo pitkään, ollen virallisesti toimitusjohtaja mutta kokoukset pidettiin hänen sairasvuoteellaan. Nestori kuoli loppuvuodesta 1960. Annikki Kivelä oli yhtiön johdossa vuodet 1957-1988.

Hänen jälkeensä johtoon asettui Mikko Ilmonen 1. toukokuuta 1988. Hän oli ollut jo aiemmin aktiivisesti tehtaan tuotannossa ja ennen kaikkea tuotekehitystyössä mukana. Tästä osoituksena on mm. vuonna 1973 hänelle myönnetty Valtion Muotoilupalkinto puutuppisesta kalapuukosta. Näin hän pääsi suurten ja kuuluisien muotoilijoiden seuraan palkinnon saajana, mm. Oiva Toikka, Vuokko Nurmesniemi, Yrjö Kukkapuro ja Maija Isola.

Mikko Ilmonen myös innokkaana kalamiehenä suunnitteli kalavieheen. Tämä Tin Fish nimellä valmistettu tuote määritellään, ei uistimeksi, vaan petokalan käyttäytymistieteelliseksi atrapiksi. Näitä vieheitä valmistettiin joitain tuhansia vuosina 1975-77, jonka jälkeen kävi ilmeiseksi että toimintaa olisi joko laajennettava tai lopetettava. Kalan pyydyksen valmistus lopetettiin. Maailmalle jäi niitä muutamia satoja, enin osa myytynä USA:n ja Japanin markkinoilla. 

1.heinäkuuta 1998 Mikko Ilmonen jäi osa-aikaeläkkeelle, toimien edelleen toimitusjohtajana. Kokonaan eläkkeelle toimitusjohtajan toimesta hän jäi omasta pyynnöstään 1. heinäkuuta 1999 oltuaan vuoden osa-aikaeläkkeellä, jatkaen kuitenkin hallituksen puheenjohtajana kuolemaansa saakka 23. marraskuuta 2002. Yhtiön johtoon 1.7.1999 asettui Iisakki Järvenpään pojan tyttären Annikki Kivelän tytär Inkeri Huhtala.

 

Koko 2000-luvun ajan toiminta vaipui ahtaammalle, mallistoa supistettiin ja komponentteja yksinkertaistettiin vuosi vuodelta. Ongelmaksi muodostui myös henkilökunnan kokoonpano, joka oli osa suurimman tuotannon ajasta 1970-luvulta. Silloin puukkoja valmistui vuodessa 200.000kpl ja henkilökuntaa oli yli 100. Tehtävät olivat silloin hyvin suppeita ja tehtiin suuria sarjoja. Nyt kun väkeä oli vähemmän, oli lomautuksia jaettuna kaikille ja tuotanto tasapainoilemista niin että kuhunkin työvaiheeseen löytyisi tekijä jatkamaan edellisen jäljiltä. Tämä ratkaistiin kaksipäiväisellä työviikolla kahdessa eri ryhmässä.

Näin tehtiin todella pienissä sarjoissa niin komponentteja kuin kokonaisia tuotteitakin. Tämä johti tuotannon yksikkökustannusten nousuun niin korkealle ettei sitä enää talous kestänyt. Niinpä syksyllä 2013 oli verottajan ja eläkevakuutusyhtiön kanssa keinot lopussa ja toiminta sellaisenaan tiensä päässä.

Yhtiön omisti edelleen Järvenpään suku. Yhdessä he päättivät yrittää yhtiön myymistä niin että se jäisi eloon ja Kauhavalle jatkamaan Iisakin perintöä. Joitain kiinnostuneita ostajia olikin, mutta tärkeää suvulle oli tietää myös se, mitä ostaja yhtiöllä tekisi. Nämä olisivat olleet kiinnostuneita ainoastaan hankkimaan Iisakki Järvenpään nimen joka sitten olisi kirjoitettu Kaukoidästä tuotuihin tuotteisiin. Tämä ei suvulle käynyt, he mieluummin antaisivat yhtiön kaatua kuin sallisivat sen lähtevän sellaiselle tielle. 

Viimeisenä oljenkortena he päättivät laittaa Ilkka-lehteen yhtiön myynti-ilmoituksen. Tämän tulitikkuaskin kokoisen ilmoituksen innoittamina yhtiön omistajiksi tulivatkin seinäjokelaiset Jarkko Haukkala ja Hannu Pennala 30. elokuuta 2013.

  

Liikennelentäjä ja moottoripyöräkauppias lähtivät perinteisen puukkotehtaan johtoon täysin kylmiltään. Kummallakaan ei ollut mitään kokemusta teollisesta valmistuksesta miltään alalta. Iisakki Järvenpään nimi ja Helahoito olivat kuitenkin tuttuja ja niiden säilyminen oli turvattava, ovathan ne iso osa meidän eteläpohjalaista perimää. Tarkoitus oli palauttaa tehdas, sen nimi ja tuotteet sekä laatu aikaisempaan loistoonsa. Tähän on tehty vuosia ankarasti töitä ja se tie alkaa hiljalleen osoittaa toimivuutensa.

Pääperiaatteeksi otettiin että kaikki vanhat koneet huolletaan, korjataan ja otetaan käyttöön. Kaikki osat tehdään itse Kauhavalla kotimaisista raaka-aineista ja mallisto palautetaan ennalleen.

Mitä se käytännössä tarkoitti, sitä ei onneksi silloin kukaan tiennyt. Vanhoille tuotantokoneille löydettiin korjaajat, varaosat ja niiden tekijät. Tehdaskiinteistö piti kunnostaa, se aloitettiin salaojituksella ja kaikkien maa-aineksien vaihdolla niin että pihaan saatiin kunnollinen asvaltti ja nurmikko. Samalla uusittiin maisemaa kaatamalla puut ja risukot tehtaan ympäriltä. Vesijohdot, viemärit, sähköt, maalaukset niin sisältä kuin päältäkin, ilmastointi ja valaistus, myymälän siirto alakertaan, pyörätuoliramppi. Tehtaan miljööstä ja myymälästä haluttiin tehdä viihtyisä vierailukohde. Toimenpiteiden jälkeen puitteet olivat kutakuinkin kunnossa.

 

Mikä se ”oikea” mallisto sitten on? Se onkin ollut varsinaista salapoliisityötä ja jatkuu edelleen. Kun kullekin mallille löydetään historiasta se oikea muoto, pitää siihen etsiä työkalut ja jos niitä ei löydy tai ne ovat rikki, tehdään uudet. Hiljalleen on mallisto saatu sellaiseksi kuin se on haluttukin. Runko on hyvin pitkälti sama kuin se on ollut jossain 1920-luvun paikkeilla. Joitain käyttömalleja on toki tullut tuotantoon myöhemminkin ja samalla kaavalla on nyt tehty uusiakin malleja.

Samassa yhteydessä on myös henkilökunta vaihtunut. Vuonna 2013 oli talossa 12 työntekijää joista 10 oli yli 40-vuotta talossa työskennelleitä. Suuri huoli olikin saada siirrettyä osaamista uudelle porukalle ennen heidän eläköitymistään. Ajan myötä on myös tullut ilmi miten monet todella hienot tekniikat ja menetelmät olivat unohtuneet jo ennen kuin tämä pitkään palvellut porukka oli edes tullut yritykseen töihin, näitä ovat mm. sorkoupotus ja valutyöt. Myös koristeiden kaivertaminen käsin eli tikkelöinti oli ollut jo vuosikymmeniä historiaa. Apua tähän saatiin ennen kaikkea jo paljon aiemmin eläköityneiltä tehtaan työntekijöiltä. He tulivat opettamaan uutta porukkaa ”rakkaudesta taiteeseen”, ihan kirjaimellisesti.

Tuotannossa on saatu sukupolven vaihdos tehtyä hienosti ja oikeanlaisen henkilökunnan löytyminen kaikista peloista huolimatta on onnistunut todella hyvin. Nykyinen porukka tekee ennen kaikkea yhdessä töitä, perinteistä käsityötä, perinteisin opein ja myös perinteisellä työmoraalilla. Kaikki työntekijät ovat täysiaikaisia jatkuvalla työsopimuksella, ilman mitään yhteiskunnan tukia.


Alkuperäisen suunnitelman mukaan verkkokauppaan on satsattu paljon, ja vaikka sen kanssa on suuria vaikeuksiakin ollut, alkaa sekin toimia hyvin. Verkkokauppa toimii maailmanlaajuisesti viidellä eri kielellä. Myös koko taloudenhallinta on siirretty nykyaikaan. Siitä on kuitenkin pidetty tarkasti huolta ettei yksikään piirilevy tai digitaalinen ohjaus pääse tuotantoon sekaantumaan. Tuotannon koneet ovat suurimmilta osin 1950-70 luvuilta. Uusin kone on teräsleikkuri vuodelta 1989, vanhin kone 1800-luvulta.

 

Puukkojen tekijöitä on monenlaisia, sitä nimitystä käytetään niistäkin jotka kasaavat jostain katalogista tilatut, muiden tekemät osat yhteen. Me teemme kaikki osat itse; terät, helat, kahvat, tupet ja niiden helat. Näistä osista koostuu se oikea puukko ja sen sielu. Kaikki osat sopivat yhteen koska ne on yhteen suunniteltu alunperinkin.

 Nykyään muutamia valuosia tulee vielä yhdeltä kotimaiselta alihankkijalta, mutta suurin osa niistäkin tehdään nykyään taas itse. Joidenkin perinnemallien tuppien nahkaiset aihiot on yli 100 vuotta tehnyt Rämäkön suku, ja niin tekee edelleen. Niihinkin kantuumet ja kaikki heloitukset lisätään meillä. 

Onneksi mediassa nostetaan nykyään hyvin esiin sitä, miten monet perinteiset, vahvasti suomalaisiksi mielletyt tuotteet tehdäänkin nykyään Thaimaassa, Pakistanissa tai muualla Kaukoidässä. Monilla näistä on myös Avainlippu. Siksi meillä on isossa roolissa tuoda kaikin keinoin esiin se, että me teemme oikeasti suomalaista työtä. Monet perustelevat miten Suomessa ei pysty tai ei kannata tehdä. Väitetään jopa että Suomessa ei ole osaamista! Jos näin olisi, miten ihmeessä sitten lentäjä ja mopokauppias voivat löytää nuoret tekijät tekemään Puukkoja, joita on tehty 50 vuotta ennen heidän syntymäänsä ja onnistua siinä? Voisiko kuitenkin syy olla siinä, ohjaako toimintaa sydän vai tilikirja? Jos tuotteessa lukee Iisakki Järvenpää, sen voi ainakin antaa takuuvarmasti suomalaisena käsityönä lahjaksi. Myös kaikki sen osat ja pakkaukset ovat kotimaisia.

 …

   

Iisakki Järvenpään, Iisakki Järvenpää Osakeyhtiön ja Kauhavan puukon historia on kirjoitettu vuoteen 1979 saakka. Tuolloin yhtiön 100-vuotisen historian kunniaksi kirjoitetut kirjat ovat edelleen saatavissa alkuperäisinä painoksina yhtiön tehtaanmyymälästä ja nettikaupasta. Uutta historiaa kirjoitetaan vanhaa kunnioittaen päivittäin.

 

 

Back to top